Ahneus vie perikatoon

Presidentti Tarja Halonen luennoi naisen ja vähemmistöjen asemasta 6. Kohtuus kaikessa -tapahtumassa Helsingissä Alppilan kirkolla viime helmikuussa. - Ajatella, kristillinen työväenliike täyttää 110 vuotta! Ei muuta kuin jatkakaa eteenpäin! kannusti presidentti lähes kaksisataapäistä yleisöä.

Halonen siteerasi Paavalia osoittaen, kuinka kaukaa ihmisten tasa-arvo kumpuaa: ei ole roomalaista eikä kreikkalaista, ei orjaa eikä vapaata, ei miestä eikä naista vaan kaikki ovat yhtä Kristuksessa (Gal. 3:28 mukaillen).

Tasa-arvo tuo hyvää kaikille

- Tutkimukset kiistatta osoittavat, että sosiaalinen oikeudenmukaisuus nostaa elintasoa, tuo hyvinvointia ja lisää kilpailukykyä. Samalla tuloerot vähenevät. Ilmankos Halonen sanoi olevansa hyvin huolestunut valtion tämänhetkisestä budjetin epätasapainosta. - Myönteinen kehitys ei ole automaattista. Siitä pitää pitää jatkuvaa huolta, kuin veneestä virtauksessa.

Pariisin ilmastokokouksen päätöstä (2015) Halonen pitää koko ihmiskunnan yhteisenä henkivakuutuksena. Myös taloudellisella kasvulla on merkitystä. Se ei kuitenkaan saa olla keinottelun väline. - Nykyinen globaalinen meno ei voi jatkua. Kasvun on tarjottava toimeentuloa. Itsekkyys ja ahneus vie perikatoon.

Kestävän kehityksen perustana ovat tasa-arvo ja oikeudenmukainen tulojako. - Se ei ole vain joidenkin hallitusten asia, vaan siihen tarvitaan myös yritysmaailmaa sekä kansalaisjärjestöjä, sanoi Halonen.

Sukupuolten välisen tasa-arvon presidentti nivoo kaikkeen muuhun tasa-arvoon. - Naisten. vammaisten, etnisten – ja esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen oikeudet muodostavat yhteisen peiton, joka ehkäisee tehokkaammin syrjintää.

Tasa-arvo on aina ollut haasteen edessä. - Kyllä romaneilla on ollut pitkä aika tulla suomalaisiksi: 500 vuotta. Entäpä saamelaiset! Luovutetusta Karjalasta tulleita sanottiin vuosikymmenet siirtokarjalaisiksi, vaikka he olivat ennen luovutustakin olleet Suomen kansalaisia!

Ihmisoikeudet eivät ole vain jotain kivaa. Niihin on vakavasti sitouduttava. Eduskunta on hyväksynyt ihmisoikeudet osana niin maan – kuin EU:kin perustuslakia. - Ihmisoikeudet pitäisi ymmärtää tiukemmin kuin mitä tänään tapahtuu. Olen tästä suuntauksesta huolissani, sanoi presidentti Halonen.

Anopit ja äidit mukaan!

Presidentti Halosta on yllättänyt miten nopeasti isompi pakolaisjoukko kuori suomalaisesta suvaitsevaisuutta. - Nykyistä rasistista kielenkäyttöä ei voinut kuvitellakaan kymmenen vuotta sitten!

Ilmiön takana on suomalaisten huoli omasta selviämisestä taloudellisen stagnaation keskellä. Kun maahan tulee lisää avuntarvitsijoita, voi myötätunto vähentyä nopeasti. Kuitenkin kotouttamiseen riittää usein arkiajattelu. - Raiskauksiin on tietysti puututtava heti, leimaamatta kuitenkaan maahanmuuttajia. Tähän hyvä lääke ovat anopit ja äidit. Nuorten miesten uusiin olosuhteisiin sopeutuminen tapahtuu nopeammin ja luontevammin, kun suvun naiset ovat läsnä, sanoo Halonen.

Yleisökysymykseen pohjoismaisten julkisten palvelujen, kuten lasten päivähoidon, heikentämisestä presidentti vastasi: - Naisen asema voi nykytoimilla heiketä, mutta ei niin pitkälle kuin vaikkapa 50 vuotta sitten. Myöskään miesten aseman heikkenemiseen Halonen ei usko. - Tasa-arvo tuo tasa-arvon molemmille sukupuolille, siis myös miehille.

Kuvat: Lasse Nylund

Presidentti Tarja Halonen puhui tasa-arvosta Alppilan kirkossa. Seminaarin lisäksi syötiin kakkua 110 vuotta täyttävän kristillisen työväenliikkeen kunniaksi. - Olen aina tullut miesten kanssa toimeen, sanoi Halonen, SAK:n ensimmäinen naispuolinen juristi (1970).

Kristillisen Työväen Liiton puheenjohtaja Erkki Eteläniemi ja HeKTy:n puheenjohtaja Sari Aroheikki.

******************

Jukka Relander on

- toiminut tutkijana Helsingin yliopiston historianlaitoksella

- vetänyt T-klubi -nimistä keskuteluohjelmaa Yle Teemalla

- toimittanut Tukevasti ilmassa -radio-ohjelmaa Tuomas Nevanlinnan kanssa Radio Helsingissä Relander on lisäksi

- jäsenenä Tasa-arvoasian neuvottelukunnassa

- puheenjohtajana Suomen kirjastoseurassa

- Kultti ry:n toiminnanjohtaja

- helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu

Keskeneräisen väitöskirjan aiheena on taistolaisen opiskelija

liikkeen psykohistoria.

Mongolit Kublai-kaanin johdolla tappoivat valloitusretkillään eniten ihmisiä ikinä, ellei toista maailmansotaa oteta lukuun. Heistä se oli vielä hauskaa! - Miksi me ihmiset tapamme, vaikka se sotii arvojamme vastaan? Tähän ei ole yksinkertaista vastausta, sanoo Jukka Relander päätään puistellen.

Jukka Relander oli yksivuotias, kun hänen äitinsä kuoli jäätyään auton alle. Juuri ennen onnettomuutta hän oli ehtinyt työntää lastenvaunut, jossa Jukka makasi, alta pois. - Sen jälkeen olen ajatellut, että elämä on lahja, jonka sain ikäänkuin äidiltä perintönä.

Jukka Relanderin lapsuudessa tavoittamaton mutta läsnäoleva Jumala oli kuin ”kosminen perheenjäsen”, jonka luokse äiti oli kadonnut. - Vaikka menetin äidin pikkulapsena, en muista lapsuudestani yhtään negatiivista kokemusta kristinuskosta, sanoo Jukka Relander.

Hän eli mummoloissaan viisi vuotta ennen isän uutta avioliittoa. Mummot, erityisesti äidinäiti, välittivät pienelle pojalle luottavan, sallivan ja rakastavan kristillisyyden.

Isän ja äitipuolen perheessä uskonto oli modernin perheen tavoin taka-alalla.

Kirkko ja työväenliike tuovat toivoa

Jukka Relander valitsi historian jo lukioaikana. - Se oli mielestäni turvallinen valinta. Sosiaalipsykologiasta historiantutkija Relander alkoi kiinnostua psykoanalyysin kautta, 1990-luvun alun laman myötä.

Kun opiskelijat olivat 1980-luvulla taistelleet vapauden puolesta konservatismia vastaan, tilanne muuttui kymmenen vuotta myöhemmin. - Yhtäkkiä käsitys myös kirkosta konservatismin yhtenä linnakkeena muuttui. Kirkko olikin yhteiskunnassa ainoa, joka puhui heikoimpien puolesta, Jukka Relander sanoo.

Työväenliike ja kirkko tekevät tahoillaan lähes samaa työtä suhteessa veljeyteen, toivoon ja armoon. Kuinka muotoilla viesti uskottavasti niin, että se herättää ihmisissä toivoa?

- Usko on parhaimmillaan jatkuvaa kysymistä ja kyseenalaistamista, Relander pohtii ja kehottaa kristittyjä luopumaan hokemista ja hengellisestä laiskuudesta. Hän määrittelee itsensä kristityksi mutta empii sanaparia ”tulla uskoon”.

- Kristinuskon keskeisin sanoma on Jumalan armo ja anteeksianto, jota ei voi ansaita, kiteyttää tutkija Jukka Relander.

Jukka Relander on ollut Vihreiden kansanedustajaehdokkaana. Hän kuuluu puolueen ”kirkkosiipeen”. Hän ei mm. kannata kirkon ja valtion täydellistä eroa. - Kirkko ei enää ole kontrolloiva auktoriteetti. Silti esimerkiksi puolueen nuorempi polvi haluaa uskoa näin, Relander huomauttaa.

Viholliskuvat syntyvät häpeästä

Yhteiskunnalliset muutokset lisäävät epävarmuutta. - Lamasta se nousi, uuden pelko. Muutos koetaan yleensä uhaksi. Jos vielä itselle on käynyt näissä käänteissä huonommin, katkeruus kasvaa, Relander pohtii.

Ihminen on mielestään tehnyt elämässään kaiken kunnollisesti. Hän on ollut lainkuuliainen, opiskellut tunnollisesti, tehnyt työnsä esimerkillisesti, elänyt kuten on odotettukin. - Jos tästä seurasi vaikka työttömyys, katosi respektaatio eli (itse)kunnioitus ja yhteiskunnallinen asema, yksilöpsykologinen mekanismi voi herättää häpeän ja raivon. Syyllinen on löydyttävä, vaikka maahanmuuttajasta.

Saman mekanismin Relander siirtää Venäjään. Presidentti Vladimir Putin on KGB:n kasvatti. Hänkin kollegoineen teki työnsä tunnollisesti ja oikein. Neuvostoliitto oli pelätty ja vakavasti otettu toimija, maailman rikkaimman maan, Yhdysvaltojen rinnalla. Tämä kiteytyi mm. Neuvostoliiton paraatilajissa jääkiekossa, jossa kaukalo oli kylmän sodan kuuma näyttämö. Putin haluaa palauttaa tämän menneen suuruuden ja loiston.

- Kun suurvalta hajosi, Venäjästä tuli keskikokoinen, merkityksetön valtio, jonka valtaapitävät olivat rosvokavereineen ryöstäneet. Tässä muutoksessa yhteiskunnallinen paine tietysti kasvaa. Valtio tarvitsee syyllistä, vihollista, summaa Jukka Relander.

Teksti: Raisa Lehtomäki Kuva: Jani Laukkanen

Sana ja työ -lehden 1/2015 artikkeli liittyi Sota ja rauha – 5. Kohtuus kaikessa -tapahtumaan 14.2.2015. Pääluennoitsijana oli Jukka Relander.

*******************

Vankileirillä isä löysi Jeesuksen

ja poika sai kasteen

Laulutaiteilija Viktor Klimenkon isoisä kuului Kubanin kasakoihin. Isä perheineen vangittiin Venäjän vallankumouksen jälkeen. Perheen esikoinen kuoli Karhumäessä, jonne heidät oli siirretty.

Viktor Klimenko syntyi Pyhäniemessä (Svjatnavolok) 1942, noin 80 km Petroskoista pohjoiseen. Venäläiset olivat jättäneet isän, Savva Klimenkon huolehtimaan sähkövoimalaitoksesta. - En tiedä, oliko isän tarkoitus räjäyttää voimalaitos, jos Suomi valloittaa Karjalan.

- Minulla voi olla näkemys totuudesta. Se on kuitenkin eri asia kuin totuus, sanoo venäläissyntyinen laulaja Viktor Klimenko, jonka harvinainen ääni kantaa tenorista bassoon.

Perhe siirrettiin Petroskoin suomalaiseen keskitysleiriin nro. 7. Viktor Klimenko oli syntynyt hieman aikaisemmin. - Sota-arkistosta löysin merkinnän, jonka mukaan 'tänään ryssiä kastettiin'. Luultavasti merkintä tarkoitti myös minun kastettani.

Klimenkon perhe kuului niihin harvoihin Venäjältä tulleisiin, joita ei myöhemmin palautettu. - Täytyihän siinä jokin sopimus olla. Muistan, että Supon pojat kävivät meillä säännöllisesti.

Isä oli saanut työn Lohjan kalkkitehtaan korjauspajalta, jonka johtaja Petteri Forsman oli mm. Mannerheimin ystävä. Työntekijöiden tehdas-asuntoyhteisössä arvohierarkia oli selkeä. - Kaikkihan me köyhiä olimme. Mustalaiset köyhimmistä köyhimpiä. Heitä mielestäni sorrettiin kaikkein eniten. Meitä sen sijaan pidettiin hyvinä ryssinä, Viktor Klimenko virnistää.

- Vankileirin peruina minulla oli heikko terveys. Pienikokoisena olin isompien poikien suojatti.

Jos olet poikkeava, ole hiljaa!

Vaikka lapset eivät venäläisyyden takia juuri kiusanneet, aikuiset leimasivat sitäkin enemmän. - Mustalaisen tai ryssän kersaa sai retuuttaa eikä isä voinut mitään, muistelee Klimenko.

Hän pohtii erityisesti mustalaisten huonoa kohtelua. - He pitivät kiinni elämäntavastaan. Opin jo lapsuudessa: jos haluat olla poikkeava, maksat.

- Isä tuli uskoon keskitysleirillä. Hän alkoi Suomessa käydä Helsingin Hakaniemessä emigranttien baptistiseurakunnassa. Hän kuului myös Lohjan helluntaiseurakuntaan.

Viktor Klimenko ei usko sattumiin. - Perheeni henkeäsalpaavat vaiheet, kasakoiden Venäjältä saakka, ovat Jumalan johdatusta, sanoo mm. vanhempiensa rukoushetkiä muisteleva Viktor.

Kuinka löytää oma identiteetti vieraassa maassa, jonka, pelkästään jo geopoliittinen asema vaati ”vierasta” olemaan lähes näkymätön? Kun jo äidinmaidossa oli opittu: ”Jos olet poikkeava, ole hiljaa!”

”Tsaarin kasakkana” Kekkosen Suomessa?!

- Kekkonen kyykytti ennen sotia Suomeen emigroituneita venäläisiä. Itse asiassa tuntui aivan käsittämättömältä, miten kylmästi Suomi suhtautui sotien jälkeen maahanmuuttajiin!

Nuori, vailla kotimaata oleva mies, jonka suvun juuret ulottuivat menneeseen aikaan edesmenneessä maassa, halusi etsiä ja elvyttää identiteettiään, johon kuuluivat venäläisyys ja suomalaisuus eli emigranttivenäläisyys.

1960-1970 -lukujen vaihteessa ilmaantui Laulava Kasakka tsaarin merkkeineen. Tehtaankatu eli Neuvostoliiton suurlähetystö oli hiljaa. Presidentti oli hiljaa. Venäläinen emigranttiyhteisö oli enimmäkseen kai kauhuissaan. Suuri yleisö hurrasi! Stenka Rasin -pitkäsoitto myi platinaa! - En ymmärtänyt miten menestys oli mahdollista, paljastaa Viktor Klimenko. Olisiko kyseessä, jälleen, Jumalan hyvä johdatus? Kivusta kasvaa menestys? Mies laulaa sydämensä pohjasta, ”identiteettinsä hädässä”, suoraan ihmisten sydämeen?

Kasakkaidentiteetti on Viktor Klimenkolle edelleen hyvin tärkeä. - Olen paremmin sovussa itseni kanssa, kun tiedän kuka olen. Tosin uusi negatiivinen asenne venäläisiin on tuonut jälleen ristiriitaisia tunteita.

Kun ystävään ei voi luottaa

Slaavilaiseen luonteeseen sopii uhrautua esimerkiksi siksi, että lapsella olisi kaikki hyvin. Kommunismin 'uhrimielelle' kansa oli jo valmiina 1917. Uhrattiin vuosikymmenetkin kommunismin toteutumiselle. Tätä luottamusta Stalin käytti hyväkseen.

Vladimir Vysotskin klassikko, venäjänkielinen ”Ystävän laulu” kertoo, että ystävään ei voi luottaa. Stalinin aikana oli opittava elämään valheessa, että jäi henkiin. Ihmisen oli sisäistettävä, että valehteleminen on hyve. - Tällaisessa perinteessä ihminen valehtelee, jos ei muuten niin varmuuden vuoksi. 'Ystävän laulu' kertoo, miten äärettömän vähän löytyy niitä, jotka antaisivat henkensä ystävän puolesta, sanoo Klimenko surullisena.

- Venäjän uusi tilanne panee ajattelemaan, etteivät ihmiset ole muuttuneet, vaikka olosuhteissa tapahtui rajuja muutoksia. Kommunistisen kasvatuksen saaneet pannaan taas ruotuun Stalinin keinoin. Milloin ja miten olisi voitukaan kasvattaa uudella tavalla ajattelevia ihmisiä, kun kommunistiksikin kasvattaminen kesti 70 vuotta! Myös koululaitos opettajineen ja kirjoineen on sama kuin neuvostoaikana, huudahtaa Klimenko.

Vallankumouksen jälkeen oli lyhyt vapaus. Myös perestroikan vapaus oli lyhyt. Maa on sulkeutumassa jälleen. - On keskusteltu mm. matkustus- ja valuuttanvaihto-oikeuden antamista tietyille ryhmille. Ihmiset kysyvät: 'Kuulunko minä tähän ryhmään, jolla on oikeuksia?' Ihmisiä hallitaan taas stalinistisella pelolla. Pelon henkeen kuuluu, että olet ystävä, kunnes oveen koputetaan, kuittaa Viktor Klimenko.

Kun uskovaan ei voi luottaa

- Jeesus sanoi, että on oleva yksi lauma ja yksi Paimen. Hän ei puhunut mitään yhteiskristillisyydestä. Sodat vain kiihtyivät, kun kristikunta alkoi pirstaloitua, pohtii Viktor Klimenko.

”Tahdon julistaa vain ristiinnaulittua Jeesusta Kristusta”, kirjoitti apostoli Paavali. - Julistuksen on lähdettävä alhaalta ylöspäin, sieltä jalkojen pesusta. Julistaja paisuu nopeasti ilman itsekritiikkiä. Vaikeinta on itsensä ristiinnaulitseminen, huokaa Viktor Klimenko.

- Yhteisö ja seurakunta ovat kaksi eri asiaa. Yhteisöön, kuten Helsingin Kristilliseen Työväenyhdistykseen, saa kuulua kuka vain. Sen sijaan seurakuntia on vain yksi: universaali pyhien yhteys. Kun minulta kysytään, mihin seurakuntaan kuulun, kysyn: 'Emmekö me kuulukaan samaan seurakuntaan?', hymyilee Viktor Klimenko.

Kristillisissä yhteisöissä on paljon särkyneitä astioita, paljon halua olla oikeassa. - Jumala vie nämä särkyneet palaset takaisin savenvalajalle, jotta ihmisestä tulisi uusi astia, 'kaikkiin hyviin tekoihin valmis', kuten Paavali kirjoittaa, sanoo Viktor Klimenko lohduttavasti.

- Yhteisössä voidaan riidellä, ihmisillä on erilaisia tapoja elää. Voin sanoa toiselle: 'Vaikka mä en nyt tuosta sinun jutustasi tykkääkään, sinä olet silti minun sisareni/veljeni'.

- Älä pidä kynsin hampain kiinni yhteisöstä, jossa ahdistut. Vaihda! Seurakunta otetaan taivaaseen, ei yhteisöä, neuvoo Viktor Klimenko ilo silmissä.

Teksti: Raisa Lehtomäki

Kuva: Pekka Elomaa

Tämä Sana ja työ -lehden 1/2015 artikkeli liittyi Sota ja rauha – 5. Kohtuus kaikessa -tapahtumaan 14.2.2015. Viktor Klimenko piti kommenttipuheenvuoroja ja päätti tapahtuman omaan konserttiinsa. Sota ja rauha -tapahtumaa koskevat myös seuraavat kaksi artikkelia (alla).

******************

Ukraina enteilee

uutta maailmanjärjestystä

Ukrainan kriisi nostaa esiin miten perinteinen eurooppakeskeinen järjestelmä ei näyttäydy kaikille samalla lailla.

Länsi on toiminut Ukrainan kriisissä oletuksella, että 400 vuotta vallinnut kansallisvaltiojärjestelmä, joka perustuu 30 vuotisen sodan päättäneeseen Westfalenin rauhaan 1648, on ainoa mahdollinen.

Ukrainan kriisiä on länsimaissa uutisoitu tästä eurooppakeskeisestä maailmanjärjestyksestä ja kylmästä sodasta käsin. Vähemmälle huomiolle on jäänyt lännen asenne, joka myös toimii kylmän sodan hengessä demonisoidessaan Venäjän. Tällainen uutisointi enteilee, että eurooppakeskeisestä maailmanjärjestyksestä siirrytään Aasia-keskeisyyteen. Että Yhdysvaltain hallitsema sykli olisi päättymässä.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen syntyi illuusio universaalista maailmanjärjestyksestä. Globalisaation myötä maailma vähitellen samankaltaistuisi, kun Naton ja EU laajenevat itään. Ukrainaa ei tosin ole hyväksytty sen paremmin Naton kuin EU:nkaan jäseneksi. Silti länsi haluaa länsimaistaa Ukrainan.

Westfalenin rauha vuonna 1648 päätti kolmikymmenvuotisen sodan ja loi pohjan nykyiselle vallitsevalle kansainväliselle järjestelmälle. Kuva: Wikimedia Commons

Venäjästä on helppo tehdä pahis, koska se ei toimi nk. kansainvälisen yhteisön ehdoilla. Pakotepolitiikassa unohdetaan, että tuo 'kansainvälinen yhteisö' ei käsitä maailmanjärjestelmän kaikkia toimijoita. BRICS-maat eli Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina ja Etelä-Afrikka eivät ole varauksetta liittyneet lännen kuoroon.

BRICS-maiden tavoitteena on saada eurooppakeskeinen järjestelmä paremmin palvelemaan nousevien valtioiden etuja. Ukrainan kriisi nostaa esiin, että perinteinen eurooppakeskeinen järjestelmä ei näyttäydy kaikille samalla lailla.

Yksinoikeuteen vetoaminen palvelee huonosti konfliktin ratkaisua. Monien maailmojen rinnakkaiselo vaatii moninaisuuden kohtaamista tasa-arvoisesti – ei monologia vaan dialogia.

Nyt Venäjä on määritelmällisesti paha, kun se ei leiki lännen säännöillä. Niinpä Venäjää voi kohdella objektina, jolle voidaan sanella miten sen tulee käyttäytyä kuuluakseen sivistyneiden valtioiden joukkoon.

Venäjän näkökulmasta länsi näyttää kuitenkin usein toimivan kaksilla säännöillä. Esimerkiksi Kosovossa 1999 katsottiin oikeutetuksi rikkoa Serbian yhtenäisyys. Kuitenkin Ukrainassa yhtenäisyyden säilyttäminen on keskeinen tavoite.

Ukrainaa on alistanut niin itä kuin länsi

Ukraina on ollut pitkään kahtiajakautunut, jota länsi ja Venäjä ovat jyränneet. Stalinin kulakkien eliminointipolitiikka kohdistui Länsi-Ukrainaan. 1940-luvun miehityksessä länsiosan fasistit yhdessä Saksan kanssa vainosivat pääasiassa Itä-Ukrainaa. Krim oli pitkään itsenäinen toimija, kunnes Venäjä liitti sen itseensä 1783. Hrutshov puolestaan lahjoitti sen Ukrainalle 1954.

Kysymys ei ehkä olekaan Ukrainasta vaan Venäjästä, joka ei halua sopeutua vallitsevaan järjestykseen. Kysymys on lännen westfalenilaisesta klubista, joka kehottaa Venäjää oppimaan hyville tavoille, jos se haluaa olla tuon klubin jäsen. Ehkä Venäjä ei halua kuuluakaan klubiin. Myös BRICS-maat ovat olleet Ukraina-kannanotoissaan varovaisia.

Konfliktin etenemisen yksi mekanismi:

"Kun kansainvälinen järjestelmä muuttuu, sekä muutosta halauvat että vanhan säilyttämistä vaativat tahot saattavat kasvattaa konfliktien todennäköisyyttä."

Yksi totuus ei tuo rauhaa

Nykykeskustelu luo yhden totuuden maailmaa. Meistä poikkeavalla tavalla ajattelevat leimataan pahan kätyreiksi. Propagandasodassa olemme toimineet lähes yhtä typerästi kuin vastapelaajamme itärajan takana.

Olisikin helppoa, jos kaikki olisivat samaa mieltä. Tämä vain ei sovi yhteen läntisen demokratian kanssa. Olisi helppo erottaa kiusaaja koulusta, mutta kun maailmanyhteisöstä ei voi erottaa. Häiritsevä toimija ei syrjimällä häviä kartalta ja lakkaa tekemästä tyhmyyksiä. Ehkä se vain syrjäytyy lisää ja toimii vieläkin epätoivoisemmin.

Myös länsivallat ovat kävelleet usein mm. YK:n turvallisuusneuvoston päätösten yli sekä rikkoneet luomaansa westfalenilaista valtiojärjestelmää. Ukrainan kriisissä länsi ei ole koko maailman mielestä kovin uskottava taho paasaamaan valtioiden loukkaamattomuudesta.

”Kansainvälinen yhteisö” pitäisi tosiaan ymmärtää kansainvälisenä yhteisönä, jossa sananvaltaa on muillakin kuin lännellä. Se voi olla rankkaa meille, jotka olemme tottuneet olemaan oikeassa. Mutta onko tilanteeseen muuta ratkaisua kuin aito dialogi myös niiden kanssa, jotka eivät näe asioita samalla tavalla kuin me?

Lähteet:

http://www.politiikasta.fi/kolumni/suomalaisen-ukr...

http://www.politiikasta.fi/artikkeli/ukrainan-kriisi-ja-muuttuva-maailmanj%C3%A4rjestys

Yhdistelty seuraavien kirjoittajien artikkeleista:

Noora Kotilainen, Ulkopoliittinen instituutti

Jyrki Käkönen, Tallinnan yliopisto

Julkaistu: Sana ja työ 1/2015

***********************

Venäjä ja Suomen nuorallatanssi

************* *************

”Venäjä haluaa ehkä liittää Suomen yhteydet tiiviisti Venäjän talouteen. Linkittyminen Suomen yhteyksiin jämäköittäisi myös takapajuista mutta energiarikasta Euraasian liitoa, jota Venäjä johtaa. Suomen yhteydet tehostaisivat Venäjän vaikutusta myös Eurooppaan.”

Geoekonominen menestys tekee Suomesta Venäjälle erittäin tärkeän. Suomen merkitys on itäisen Ukrainan teollisuusalueitakin suurempi. Yksi osoitus tästä oli Yhdysvaltojen Ukrainan kriisiin liittyvä Venäjä-vastainen sanktiolista, jonka Yhdysvallat julkaisi maaliskuussa 2014. Lista sisälsi 20 nimeä, joista peräti kahdella on merkittäviä yhteyksiä Suomeen. Lista oli tarkoin harkittu.

Venäjälle kotimaa on rahaa. Ulkopolitiikka on jo pitkään ollut kauppa- ja energiapolitiikkaa (Nord Stream -kaasuputki, Rosatom).

Venäjältä puuttuu yhteyksiä, joita Suomella on

Missä Suomi on kasvattanut käyttökelpoisuuttaan arvostettujen yhteyksien geopolitiikassa, Venäjä on kokenut menetyksiä. Krimin valtauksella Venäjä sai köyhän niemimaan, jolla ei ole geoekonomista merkitystä. Sen sijaan Helsinkiin sidottu Etelä-Suomi ja siihen linkittyvä Tallinnan seutu tuovat Venäjällekin arvokkaan yhteyskeskittymän. Suomesta löytyy myös globaaleja kytköspintoja sekä otollisuutta investoinneille, koska talous ei voi hyvin. Ja Venäjällä on kyllä tarjottavaa.

Venäjä vasta kamppailee omien yhteyskeskittymiensä synnyttämiseksi. Väestö vähenee. Talouden modernisaatio on jäänyt kesken. Esimerkiksi puolirikollinen varjotalous omistaa Venäjän globaalit kyberteknologian kyvykkyydet. Venäjän kasaama Euraasian liitto ei luo riittävää markkina-aluetta.

Suomen yhteyksien geopolitiikka on Venäjä-suhteen kaksiteräinen miekka

EU ei muodosta Venäjälle välitöntä pelotetta. Venäjän painostuksen patoaa Nato.

Venäjän Euroopan rajoilla Natoon kuulumattomia maita ovat vain Ukraina, Valko-Venäjä ja Suomi. Ukrainan ja Valko-Venäjän suhteen Putin on jo korttinsa paljastanut. Näihin kahteen verrattuna Suomi on yhteystihentymineen erittäin tärkeässä ja erilaisessa asemassa. Suomen menestys yhteyksien geopolitiikassa on kuitenkin kaksiteräinen miekka.

Saattaa olla, että Venäjä kehittelee modernisoitua versiota suhteista, joita Suomella ja Neuvostoliitolla oli. Neuvostoliitolta Suomi sai suuria taloudellisia etuja. Vastavuoroisesti Suomi antoi tasokasta teknologiaa muiden tuotteiden ohessa. Tavallaan Suomea pidettiin kuin leijonaa häkissä, joka voi päällepäin hyvin mutta elintila oli hyvin ongelmallinen.

Suomen ja EU:n riippuvuus Venäjästä on vähitellen kasvanut. Venäjän tarjoamat kauppaedut ja raaka-aineet aiheuttavat jo nyt haluttomuutta ryhtyä talouspakoitteisiin.

Onneksi voi olettaa, että Suomi, jonka geopoliittinen painoarvo on kasvanut, ei taannu vaan vaikuttaa itse aktiivisesti omaan kohtaloonsa. Kukaan ei oleta Suomen saman tien liittyvän Natoon, mutta option säilyttäminen ja selkeä julkituominen on järkevää, koska se kertoo Suomen olevan itsenäinen toimija myös muissa suhteissa. Nato-optio liittyy oman liikkumatilan ilmaisuun.

Suomi on korostanut myös toista optiota. Se säilyttää roolinsa, kun tarvitaan rutiini- ja välitysasioissa korkean tason poliittisia suhteita Venäjälle. Tämä on ainakin heikko signaali Suomen toimijuuden säilymisestä.

Kamppailu Suomesta

Suomesta kamppailevat länsi, Putinin Venäjä ja Suomi itse. Miten kyvykäs pieni valtio on määrittelemään oman itsenäisen kantansa, riippuu omasta aloitteellisuudesta ja päättäväisyydestä. Oma aktiivisuus antaa myös laajentumishaluiselle Venäjälle mahdollisuuden määrittää Suomi uudelleen.

Suomi on jo integroitunut läntisiin järjestelmiin. Jos Suomi aikoo olla osapuoli kamppailussa itsestään, sen täytyy kyetä erityisesti kriittisillä hetkillä aktiivisesti muistuttamaan muita omista perusvalinnoistaan. Muuten valta valuu Suomen ulkopuolelle.

Lähde: http://www.politiikasta.fi/artikkeli/kamppailu-suo...

Mika Aaltola, Ulkopoliittinen insituutti (lyhentäen)

Sana ja työ 1/2015

***************

Puheenjohtaja Sari Aroheikin haastattelu Sana ja työ -lehdessä.

Sari Aroheikki ja Viimeinen Luukku

– Kohtuuttomuudesta on tullut kohtuullista: työntekijät tekevät töitä kolmen edestä samalla kuin tuhannet ovat työtä vailla, kiteyttää Helsingin Kristillisen Työväenyhdistyksen puheenjohtaja, diakonissa Sari Aroheikki, 47.

Kuva: Lasse Nylund

Sari Aroheikki on Helsingin Vallilan kasvatti. – Olin ylioppilaskesänä 1982 Hietaniemen hautausmaalla töissä. Tapasin tämän tästä Esteri Heikkisen, joka kävi usein miehensä Yrjön haudalla. Esteri jakoi Hgin Kristillisen Työväenyhdistyksen traktaatteja ja pyysi mukaan tilaisuuksiin, Sari muistelee.

Esteri ja Yrjö Heikkinen olivat lapseton pari, jotka tutustuivat toisiinsa ao. yhdistyksessä 1920-luvun lopulla, menivät naimisiin 1930-luvun alussa Töölön kirkossa ja omistivat koko elämänsä kristilliselle työväenliikkeelle.

Paavalin seurakunta ja kristillinen työväenliike

Sari Aroheikki oli käynyt rippikoulun Paavalin seurakunnassa, jonka alueella myös Heikkiset asuivat. – Seurakuntanuoria oli satapäin. Seurakuntalehtori Irja Rantavuori, pastori Pekka Rainio ja nuoriso-ohjaaja Jouni Peräinen tekivät nuorisotyötä.

Pastori Rainion vaimo Arja oli yhdistyksen toiminnanohjaaja parikymmentä vuotta. Seurakunnan toiminnassa oli mukana muitakin, kuten 1940-luvulla yhdistyksen toimintaan liittyneet Kirsti ja Antero Alanen. Maalarimestari Alanen on edelleenkin yhdistyksen rahastonhoitaja. Irja Rantavuori ja hiljattain menehtynyt miehensä Erkki ovat puolestaan pitäneet 25 vuotta kehitysvammaisten perhehoitokotia yhdistyksen omistamassa kurssikeskuksessa Sipoon Taasjärvellä.

- Nykyisen dogmatiikan professorin Miikka Ruokasen kanssa olin perustamassa seurakuntanuorten ns. Henkireikä-toimintaa, josta syntyi 1980-luvulla Kansanmessu, Sari Aroheikki kertoo. Toimiessaan ns. tee-emäntänä hän tutustui nykyiseen aviomieheensä Ariin. Naimisiin nuoret menivät 1990 ja Touko-poika syntyi 1994.

Sari lienee ollut ensimmäisiä yhdistyksen alle 60-vuotiaita vuokralaisia, joka valittiin asukkaaksi Torkkelinkadun asuinyhteisöön 1987. Hän opiskeli tuolloin sairaanhoitajaksi ja auttoi yhteisön iäkkäitä jäseniä terveysasioissa.

Kuten useimmissa yhdistyksissä, täälläkin kysytään vastuunkantajia, joita ei liene koskaan liikaa. - Toivon, että ihmiset voisivat toimia yhdistyksen hyväksi kukin mahdollisuuksiensa mukaan. Aina ei tarvita saarnaajia vaan myös keittäjää, tietokonetaitajaa, remonttireiskaa, Sari luettelee.

- Yhdistys on jäsentensä näköinen, sanoo Sari Aroheikki. Hän on ollut puheenjohtajana muutamaan otteeseen. Viimeisin jakso on alkanut 2000.

Turvaverkkojen läpi diakonian asiakkaaksi

Sari Aroheikki toimii diakonissana Espoon Leppävaarassa. – Diakoniatyön asiakas on usein käynyt läpi monen nielun. Hän ei ole hyötynyt yhteiskunnan avusta tai se ei ole auttanut. Usein lopen väsyneenä ja turhautuneena hän tulee ns. viimeiselle luukulle, diakoniatyön vastaanotolle, sanoo 20 vuotta ihmisiä työkseen auttanut Sari Aroheikki.

- Työelämän arvot ovat koventuneet. Uraa luodaan kyynärpäillä, yli 50-vuotiasta ei hevin oteta töihin tai hänet saneerataan herkästi. Toisaalta kuitenkin toitotetaan työuran pidentämisestä ja samaan aikaan on valtava nuorisotyöttömyys, hymähtää Sari.

Yksi epäkohta on myös minimipalkan yleisyys. On tehtävä kahta työtä, mikäli aikoo pärjätä taloudellisesti. – Työtön saa ’minimipalkan’ istumalla. Miksi vaivautua? Lisäksi toimeentuloturva tulee monesta luukusta. Ei ole mitään järkeä purkaa sitä esimerkiksi muutaman kuukauden työkeikan takia, Sari summaa.

Oma lukunsa ovat vielä ne pitkäaikaistyöttömät, jotka todellisuudessa ovat työkyvyttömiä mutta eivät ole saaneet oikeutta esimerkiksi työkyvyttömyyseläkkeeseen.

Kuva: Lasse Nylund Teksti: Raisa Lehtomäki

Professori Juha Sihvolan haastattelu Sana ja työ -lehdessä 2011

- En ole pehmo, vaikka puollan heikkoja, sanoo Jyväskylän yliopiston yleisen historian professori Juha Sihvola, 53. Tiedemaailmassa hän on aina puolustanut ihmistieteellistä, humanistista, tutkimusta, joka helposti jää altavastaajaksi teknisempää, luonnontieteellistä tieteenalaa vastaan, kun mm. tutkimusmäärärahoja jaetaan.

Itsenäisen ajattelun puolesta komentelevaa laumahenkeä vastaan

- Minä haluan ymmärtää inhimillistä heikkoutta, sanoo professori Juha Sihvola.

- Marginaalissa eläviä on nykyään paljon. Heillä on usein ollut kohtuuttomasti epäonnea, sanoo Sihvola. Vaatimattomuuden ja hienotunteisuuden alta aistii ihmisen, joka vaikuttaa nöyrän kiitolliselta, että elämä, joka ei kenenkään kohdalla ole kivuton ja helppo, on kohdellut - jostain syystä - Juha Sihvolaa hyvin.

Sihvola on optimisti. Hän vertaa itseään kantrimusiikkiin, jossa iloisessa D-duurisoinnussa lauletaan mitä pahimmista elämänmurheista. - Suhtaudun toiveikkaasti ajattelevan ihmisen uskonnon tulevaisuuteen. Me voimme yhteisvoimin rakentaa inhimillistä yhteiskuntaa, jossa vakaumuksiltaan erilaiset ihmiset voivat keskenään sopia reiluista poliittisista periaatteista, vaikka meneillään on jatkuva kamppailu julmuuden ja alistamisen sekä toisaalta itsenäisen ajattelun, erilaisuuden kunnioittamisen ja myötätunnon välillä. Meitä kalvaa perisynti tai – maallisin termein sanottuna – mieltämme myllertävät sisäiset demonit, joiden takia olemme alttiita pahalle ja tarvitsemme armahdusta, kiteyttää Juha Sihvola.

”Tyhmä sai kenkää”

Sihvola saapui 19-vuotiaana Anjalankoskelta Helsingin yliopistoon 1970-luvun puolivälin jälkeen. – Kyllähän sitä vähän hukassa oli silloin omalta itseltään, muistelee Sihvola suu ymmärtävässä hymyssä. Vieläkin tietyissä piireissä lämmöllä muistellaan mm. erästä rokki-performanssikokoonpanoa ”Tyhmä sai kenkää”, joka välistä esiintyy edelleen.

Juha Sihvola viehättyi nuorena kaikesta mikä suhtautui kriittisesti auktoriteetteihin, kuten ELMU (Elävän musiikin yhdistys) tai sodanvastainen liike. Neuvostoliittolaiseen kommunismiin Sihvola suhtautui kriittisesti. Sen sijaan hän on aidon amerikkalaisen kulttuurin ystävä, mikä lienee osaksi peruja mm. hänen tutkijan vuosiltaan Yhdysvalloissa.

Juha Sihvolan erityisala on antiikin filosofia ja - historia. – Kohtuullisuus-ajattelu on nimenomaan lähtöisin Aristoteleelta, kertoo professori.

2011 ilmestyi Sihvolan teos ”Maailmankansalaisen uskonto”, jota voinee pitää minikäsikirjana kompaktien dogmi- ja aatehistoriaosuuksien vuoksi.

Kirja on nykyisyyteen ankkuroituva esitys lähinnä kristinuskon – ja luterilaisuuden – juurista, eri oppisuunnista sekä suvaitsevaisuudesta mitä tulee uskonnon/uskontojen ja yhteiskunnan rinnakkaiseloon.

Tuntuu kuin kirja sisältäisi paljon tutkineen ja paljon kokeneen tiedemiehen oman uskontunnustuksen:

... kaikki ihmiset tunnistavat moraalin vaatimukset mutta vain uskonnollinen maailmankatsomus saa uskovan tietoiseksi oman moraalisen tarmonsa heikkoudesta. Raamattu voi olla korvaamaton väline inhimillisen epätäydellisyyden ja heikkouden ymmärtämiseksi. Tästä seuraava synnintunto johtaa armon ikävöimiseen ja Jumalan rakkauden kokemiseen, mikä puolestaan vahvistaa uskovan pyrkimystä hyvään.

Luterilaisuudessa hyvinvointivaltion juuret

Sihvola määrittelee solidaarisuuden yhteisvastuullisuudeksi, mikä puolestaan löytyy luterilaisesta etiikasta. Tämä on osaltaan synnyttänyt pohjoismaiset hyvinvointiyhteiskunnat, jotka ovat edelleenkin pitäneet pintansa globaalin markkinatalouden myllerryksissä.

Luterilaisessa etiikassa yhdistyvät yksilöllisyys ja solidaarisuus, yritteliäisyys ja yhteisvastuu. Luterilaisuus sallii ihmisten ajavan yksilöinä omaa etuaan. Toisaalla kuitenkin kannustetaan yhdessä pitämään huolta yhteiskunnan heikoista.

Amerikkalaiset tulkitsevat usein tämän ’yhteisvastuun’ eli verotuksen viranomaisvarkaudeksi. Köyhän kodin lapsi, valtiosihteeri Raimo Sailas sen sijaan vihjaa, että Suomessa ongelma on päinvastainen: hyväksytäänkö meillä liian helposti vastikkeettomat tulonsiirrot? Halutaanko edistää työn vieroksuntaa ja riippuvuuden kulttuuria? - Minun talousetiikkani on toisenlainen. Mielestäni on reilua ja oikeudenmukaista edistää verojen avulla tasa-arvoisia mahdollisuuksia onnelliseen elämään, sanoo Sihvola, jonka on vaikea ymmärtää jatkuvaa stoalaista, rautaisen itsekurin vaatimista haurailta ja haavoittuvilta ihmisiltä.

Uusi testamentti ei tunne pakkokeinoja

Juha Sihvolan on vaikea sulattaa myös hurskauden ja oikeaoppisen uskovaisuuden nimissä esiintyvää, harmittavan usein sokeaa ja suvaitsematonta auktoriteettien tottelemista ja laumasieluista ahdasmielisyyttä. - Sellaisesta ajattelevan ihmisen kristillisyys uskaltaa rohkeasti sanoutua irti! Ihmisarvon kunnioitus ja suvaitsevainen vuoropuhelu kantavat kauemmas kuin koppava ja uskonvarma fundamentalismi, sinkauttaa Juha Sihvola.

Kunnioitus edellyttää luopumista käsityksestä, että oma vakaumus on lopullinen totuus.

- Uudessa testamentissa ei esiinny ajatusta, että kerettiläiset tulisi nujertaa pakkokeinoin. Harhaoppisia tuli nuhdella ja mikäli se osoittautui tehottomaksi, heidän seuraansa tuli välttää, muistuttaa Sihvola.

- Valistuneen kristillisyyden sanoman ydin on Jeesuksen yksinkertainen opetus Jumalan rakkaudesta, ihmiselämän äärettömän arvon kunnioittamisesta ja valmistautumisesta Jumalan valtakunnan tuloon, täsmentää Juha Sihvola.

- Elävä kirkko haluaa antaa reilun mahdollisuuden hyvään elämään jokaiselle asemasta, kansallisuudesta, vakaumuksesta, sukupuolesta ja sukupuolisesta suuntautumisesta riippumatta. Kirkko tuntee myötätuntoa ihmisen haurautta kohtaan ja ymmärtää, että vahvinkin meistä on joskus heikko ja haavoittuva, armon ja anteeksiannon tarpeessa.

Teksti ja kuva: Raisa Lehtomäki

Ja väki kiipesi bussiin ...

- Täällä takana on oikein pöytäkin! kiljahti nuorin retkeläisistä Arvo Lehtomäki 11 vee, kun hän paineli bussin perälle Aku Ankan tatskari (= Aku Ankka -taskukirja) kainalossaan.

Lähinnä Helsingin ruuhkaisimmasta osasta tulleet 15 retkeläistä, valtaosa yhdistyksen jäseniä, pääsivät toukokuun puolivälissä yhdeksi lauantaiksi nauttimaan luonnon rauhasta Orimattilan Mallusjoen kylässä, jossa sijaitsee vuonna 1953 alkujaan Suomen Kristillisen Työväen Liiton perustama lepokoti.

Retkeläiset Tuula ja Arvo ratkomassa ristisanatehtävää Mallusjoen retkellä: - Tupu, minä tiedän sanan! Se on 'rahaa', tiesi Arvo.

Retkeä suosi aurinkoinen, vaikkakin hyvin tuulinen ja viileä sää. - Tulin aputytöksi tänne 1980-luvun alkupuolella. Sitten ylenin keittiöön, välillä kävin opiskelemassa sairaanhoitajaksi ja tulin takaisin, kertoi lepokodin toiminnanjohtajana kesästä 2011 toiminut Tarja Perälä. Myös hänen puolisonsa on työssä samassa paikassa huoltomiehenä.

Mallusjoella on ryhmäkodit muistihäiriöisille, senioreille sekä mielenterveys- ja päihdekuntoutujille. Kaikkiaan paikkoja on 58. Ympäristökuntien lisäksi maksusitoumus- ja palvelusetelisopimuksia on myös mm. Helsingin kaupungin kanssa.

- Meille tämä työ on enemmänkin elämäntapa. Viime vuonna ajattelimme lähteä juhannusta viettämään jonnekin muualle kuin Mallusjoelle. No, kun juhannus lähestyi tajusimme, ettemme kertakaikkiaan osanneet lähteä mihinkään, nauroi Tarja. Vieressä oikealla Liisa, retkeläinen Helsingistä.

Allekirjoittanut huomasi, että aikoinaan Vammalan (nyk. Sastamalan) Karkkuun liiton silloiseen virkistyskeskukseen sijoitetut jugend-kalusteet, olivat löytäneet arvoisensa paikan Mallusjoen tyylikkäästä takkahuoneesta.

- Nuo kalusteet kuuluivat aikoinaan Helsingin Kristillisen Työväenyhdistyksessä aktiivisesti koko elämänsä toimineelle Esteri ja Yrjö Heikkiselle, valaisi yhdistyksen rahastonhoitaja Antero Alanen toiminnanjohtajaa. Esteri Heikkinen kuoli vuonna 1984 ja Yrjö jo aiemmin.

Tutustuminen Mallusjoen lepokotiin alkoi aamukahvilla, jonka jälkeen osa väestä meni saunaan ja loput tutustumaan rantaan ja pihapiiriin.Yläkuvassa palvotaan sekä aurinkoa että ihaillaan terassilla aivan uusiksi pykättyä lepokodin vanhaa päärakennusta.

Timo-niminen retkeläinen osoittautui oikein himosaunojaksi: hän kävi saunassa kaksi ellei kolme kertaa! Matkanjohtaja, joka oli tottunut jakamaan naisille pidemmät saunavuorot kuin miehille, joutuikin huomaamaan, että oli jakanut ajat aivan väärin, sillä miehet siellä saunassa viihtyivät, vaikka eivät tukkaansa vissiin föönanneetkaan!

Mallusjoen lepokodin huoneentaulu: "Mallusjoen Lepokodin toimintaa ohjaavat kristilliset arvot, joihin sisältyy ihmisen kunnioittaminen, hyväksyminen, lähimmäisenrakkaus ja turvallisuus."

Lounaan jälkeen pidettiin koko talon yhteinen lauluhetki, johon saapui viitisenkymmentä laulajaa. Helsinkiläiset saivat yllättyneinä todeta, että talon miesväki lauloi todella komeasti: "Jos sais kerran reissullansa" -laulu monien muiden lisäksi raikui varmasti rantaveteen asti pelotellen kalat tiehensä!

Retkeläisiä jälkiruoan kimpussa: maistui makea miehillekin. Vas. Antero ja oikealla Timo.

Ja kuten armeijassakin -kuulemma ainakin ennen aikaan- kuului vastata, kun päällystö kysyi pataljoonan mielipidettä muonituksesta:"Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi!" Tosin ruoka ja kahvit mokkapaloineen olivat erinomaisia! Lisäksi meitä retkeläisiä pidettiin muutenkin kuin kukkaa kämmenellä tai piispaa pappilassa tai... Kiitoksia!

Kuvat ja teksti: Raisa Lehtomäki